Isänpäivän niinsanottu sankari

Meidän "pesueessa" vietettiin ensimmäistä kertaa isänpäivää. Vaikka lapsi ei olekaan biologista sukua, on kummallakin tumma tukka ja karva yhtä pehmoista. Kummatkin makaa välillä sohvalla raajat kattoa kohti ja kuorsaavat, ja kummatkin kärkkyvät keittiössä naispuolisen perheen johtohahmon kokkaillessa. Kummallakin on ruskeat silmät. Kummallakin riittää suupielissä putsattavaa syömisen jälkeen, ja kummatkin on vähintäänkin yhtä kiinnostuneita autoista. Kumpikin vetoaa lauman emäntään kovasti, joten kai se on isä ja poika jotka tämän kakun ansaitsivat sunnuntaina.

Siellä jo kärkytään kun koitin ikuistaa suklaapiparminttutäytekakun vielä kameraankin. Nuoriso sai oman pienen palan ja lautanen nuoltiin kiiltäväksi. Vanhukset nauttivat muutaman palan uuden viinituttavuuden kanssa.

Tassut mahdollisimman lähelle kakkua. Siihen olisi ollut mukava painaa tassun jäljet. Tassut on hassut jutut. Aina jos syön sohvalla telkkaria katsoessa, koira kyllä on nätisti vieressä, ei tunge syliin, katselee vaan ja tassulla on pakko koskea syövään ihmiseen. Eli tassu lasketaan joko jalan tai muun syömistä harrastavan ihmisen päälle ja sitten tuijotetaan silmiin. Olen muuten huomannut että harmaana sadepäivänä jaksaa aina ilostuttaa sadat pienet tassun jäljet rappukäytävän lattiassa, jotka siihen ehditään tassutella kun äiteltä on avaimet hukassa ja pitää odottaa oven aukaisua.

Pusuja ei säästelty juhlapäivänä. Ei niitä säästellä muutenkaan. Paitsi tänä aamuna, kun koira päätti pistellä poskeensa jonkun toisen koiran kakkaa aamulenkillä. Yök. Aamupusut jäi saamatta tänään.



Huomasin myös kerran vähän syksymmällä kuinka märkään kumisaappaaseen tarttui pudonneita syksynlehtiä. Mieleen tulvahti ala-asteen syksyiset luontoretket Hervannan Suolijärven metsiköissä, kerättiin erillaisia kaveja, tutkitiin sammalia ja haisteltiin metsää. Silloin oli eri tavalla kosketuksissa luontoon, luonnossa käytiin ja siellä koskettiin puihin ja korsiin ja ties mihin. Minusta kai kasvoi niin herkkäjalkainen city-ihminen etten voi edes pihanurmikolla kävellä paljain jaloin, hiekasta puhumattakaan, ja viime kesänä kun innoistuin lyhyistä shortseista (city-shortseista luonnollisesti) ihmettelin miten heinät osuivat sääriin kun kierreltiin pennun kanssa metsässä. Ihmeellistä. Joskus pitää ihan poimia joku heinä tai muu rehu että vain tuntee miltä se elävä luonto tuntuu, kun siellä ei tule enää käytyä. Ensi kesää odotellessa, koirakin uskaltaa jo kävellä tiheissä metsiköissä.

Tässä voisin liittää aiheeseen sopivan ihanan luontokuvan, mutta olen harvinaisen huono valokuvaamaan. Ideoita on mutta toteutus on aina jotain aivan muuta. Mutta tässä harvinainen auringonpilkahdus meidän lenkkimaisemista.